Tänään istuessani kahvilan pöydässä Badenissa kiteytin ajatukseni Glorian kodin sivuille:
Kuka tahansa hermoromahduksen partaalla oleva loppuun palanut äiti katsoisi arkeani täällä ja sanoisi, "Voi kunpa mäkin saisin joskus olla yksin.". Mutta en minä. Vaikka niitä hetkiä on ollut paljon kun olen kuvainnollisesti halunnut pamauttaa pyssyllä itseäni ohimoon kun arki kotona on ottanut tarpeeksi päähän. Minä kyllästyn, ikävystyn ja alan ikävöimään vuorokaudessa. Loppuaika odottamisesta on kidutusta.
Minä olen laumaeläin. Tykkään hiljaisuudesta ja olla joskus yksin, mutta en halua elää enkä asua yksin. Pidän siitä että ympärillä on elämää ja ääniä. Joku jonka vuoksi olen elossa. Joku josta huolehtia. Matkustelu on mukavaa vahtelua arkeen, jonkun kanssa. Yksin se tuntuu sisällöttämältä. Ei ketään kenen kanssa jakaa kokemuksia siinä hetkessä.
En halunnut tälle matkalle. Silti olen yrittänyt olla avoin uudelle. Olen tavannut paljon ihania ihmisiä ja nähnyt hienoja maisemia, mutta silti kaipaan kotiin. Siellä minua odottaa sotku ja epäjärjestys, mutta ennenkaikkea ihanat, kamalat, rakkaat lapset ja epätäydellisen täydellinen aviomies, joita ilman en olisi mitään.
Koti. Miten odotankaan pääseväni sinne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti