Loppukaneettia vaille

Tänään istuessani kahvilan pöydässä Badenissa kiteytin ajatukseni Glorian kodin sivuille:

Kuka tahansa hermoromahduksen partaalla oleva loppuun palanut äiti katsoisi arkeani täällä ja sanoisi, "Voi kunpa mäkin saisin joskus olla yksin.". Mutta en minä. Vaikka niitä hetkiä on ollut paljon kun olen kuvainnollisesti halunnut pamauttaa pyssyllä itseäni ohimoon kun arki kotona on ottanut tarpeeksi päähän. Minä kyllästyn, ikävystyn ja alan ikävöimään vuorokaudessa. Loppuaika odottamisesta on kidutusta.

Minä olen laumaeläin. Tykkään hiljaisuudesta ja olla joskus yksin, mutta en halua elää enkä asua yksin. Pidän siitä että ympärillä on elämää ja ääniä. Joku jonka vuoksi olen elossa. Joku josta huolehtia. Matkustelu on mukavaa vahtelua arkeen, jonkun kanssa. Yksin se tuntuu sisällöttämältä. Ei ketään kenen kanssa jakaa kokemuksia siinä hetkessä.

En halunnut tälle matkalle. Silti olen yrittänyt olla avoin uudelle. Olen tavannut paljon ihania ihmisiä ja nähnyt hienoja maisemia, mutta silti kaipaan kotiin. Siellä minua odottaa sotku ja epäjärjestys, mutta ennenkaikkea ihanat, kamalat, rakkaat lapset ja epätäydellisen täydellinen aviomies, joita ilman en olisi mitään.

Koti. Miten odotankaan pääseväni sinne.

Viimeisiä hoitopäiviä

Tämä viikko on sujunut mielettömän mukavasti, mutta keskiviikkona sain palautuksen maan pinnalle. Kesken puhelinkeskustelun kieleni halvaantui toispuoleisesti n. 15 sekunniksi. Itse menin ihan paniikkiin ja nukkumaan meno pelotti. Lääkäri oli kyllä sanonut että hermo-oireita voi olla, tulla ja mennä, mutta en ollut arvannut että oireet joista olin jo päässyt eroon voisivat tupsahdella takaisin. Näin kuitenkin on koska kasvain ei ole hävinnyt sädehoidolla minnekään (on luuta), ja hermopinteeseen ei tarvita kuin pieni paine. Onneksi oire meni kuitenkin pois, mutta tässä nyt sitten ihmettelen että mitenhän sitä pystyy palaamaan töihin ja opiskelemaan joskus...

Tää on niin sekavaa aikaa, eikä varmaan parane vielä vähään aikaan vaikka kohta kotiin pääsenkin. Nyt vaan kaikki varpaat ja sormet pystyyn että oireita ei pahemmin enää tulisi ja ekat kuvat parin kk päästä olisivat positiiviset.

Lääkärin etiikka

Olen tässä mietiskellyt viime aikoina miten erilaisia lääkäreitä on olemassa.
Miten vaikuttaa että suurin osa lääkärikunnasta on tunteettomia ihmisiä jotka menevät jotenkin aivan kipsiin jos potilas on poissa tolaltaan. Ymmärrän jotenkin sen jos yleislääkäri menee kipsiin ja hämilleen että mitä täällä tapahtuu, mutta eikö jokaisessa ole edes sen verran lämpöä ja sympaattisuutta että voisi tarjota nenäliinaa tai sanoa "Olen pahoillani".

Ennen lähtöäni Sveitsiin kävin pikaisesti yleislääkärin vastaanotolla ja itkiessäni lääkärin edessä kaivoin virttynyttä nenäliinaa takataskusta vaikka lääkärin pöydällä oli nessupakkaus. Eikö lääkärin koulutukseen kuulu "miten kohtaat poissatolaltaan olevan potilaan" -osiota? Täällä Sveitsissä nessupakkaus kuuluu jokaiseen tutkimushuoneeseen, ja sitä myös tarjotaan heti kun potilaan pokka pettää. Mutta on täälläkin lääkäreissä eroja. Joku kuuntelee hyvin, joku paremmin. Joku pitää yhtä asiaa tärkeänä, toinen toista, kolmas kaikkia mainittuja.

10 hoitopäivää jäljellä. Makuaisti on lähes kokonaan palautunut, myös tunto suussa on suht normaali. Näkö on ennallaan. Kuulo on melkein tipotiessään oikeasta korvasta. Se hävisi viikonlopun ja viime päivien aikana. Ahdistaa miten hyvin tai huonosti se saadaan korjattua. Makoillessa selällään tai kyljellään vasemmasta kädestä menee melkein kokonaan tunto. Lääkäri arveli ettei se liity kasvaimeen koska se on ylempänä kallon pohjassa ja oikealla puolella, kun taas käden hermo enemmänkin niskassa. Sitä nyt kuitenkin seurataan ja mahdollisesti kaulaa pitää kuvata kun pääsen kotiin. Pelottaa mitä siellä näkyy.

Töihin pitäisi mennä kuun lopussa. En kyllä tiedä mitä siitä tulee. Taidan pyytää lisää sairaslomaa, riippuen tietysti siitä miten nopeasti pääsen korva- ja silmälääkäriin.
Hoh. Milloinhan tää oikeesti olis taaksejäänyttä elämää...?

En voi uskoa että nyt ollaan jo lokakuussa. Loppuvuosi on varmaan yhtälaista odottelua kuin tähänkin asti. Vuosi 2014 ei ollut mun juttu. Seuraavasta saisi tulla parempi.