Swiss view

Kaksi päivää ennen joulua v. 2013.
"Sieltä löytyi nyt sitten kasvain". Lääkärin surullinen ilme ja sanat. Itku.
Noh, ainakin löytyi syy.
"Onko sulla mukana ketään jonka haluaisit tänne kuulemaan tämän asian?". No onhan mun isä tuossa odotustilassa.
Isä tulee sisään, kuulee uutiset ja menee makaamaan potilasvuoteelle. "Okei, miten nyt edetään?" isä kysyy lääkäriltä.
Seuraavaksi kävelenkin lääkärin ja isän kanssa päivystysosastolle ja riisun vaatteitani ja korujani pussiin. Olo on kuin olisin menossa vankilaan. Iskä lähtee kotiin ja mies tulee käymään sairaalassa. Kerron uutiset ja mies saattaa minut illalla neurologiselle osastolle pyörätuolilla. Tuntuu että matka osastolle kestää ikuisuuden. Jään yksin osastolle enkä saa rintaliivejä pois potilaspaidan alta kanyylin takia. En uskalla pyytää apua. Nukun huonosti, itken ja kuuntelen ärsyyntyneenä ikääntyneen petikaverin kuorsausta. Eka yö sairaalassa on aina pahin.

Seuraavana aamuna itken hoitajalle että minulla on kaksi pientä lasta. Kuuntelen kateellisena kun hän selittää naapurin mummolle kuinka hänellä on kotona 8kk ikäinen pieni poika. Hän on vain tekemässä keikkaa silloin tällöin. Ajattelen "käännä nyt puukkoa haavassa vielä vähän", vaikkei hän sitä sillä tavalla varmasti tarkoittanutkaan vaan jutteli niitä näitä vanhemman rouvan kanssa.

Naapuripedin rouva osoittautuu mahdottoman mukavaksi ja lämpimäksi tapaukseksi ja kehuu ulkonäköäni missimäiseksi. On varma että olen 18v. Hän on järkyttynyt kohtalostani ja lupaa rukoilla puolestani. Tsemppaan lääkärinkiertoa varten ja pääsen näkemään kuvat. Tohtori antaa lupaavan ja positiivisen arvion. Se ei ole levinnyt ympäröiviin rakenteisiin. Päästävät minut viikon kotilomalle viikoksi kera kasan lääkkeitä. Joulu menee ohi sumussa. Yritän esittää reipasta mummolle joka on tullut kylään joulupäivänä. En muista mitä lahjoja joulutonttu toi. Viikko menee stressissä kirjoitellen ohjeita lasten hoidosta ja mistä kaapista löytyy mitäkin tavaraa. Olen ärtynyt ja stressaantunut. Illalla tuntuu että saan sydänkohtauksen kun touhotan niin pahasti. Ystävä lähettää viestin "jospa nyt söisit ja lepäisit.". Teen niin.

Lapset kävivät sairaalassa ennen joulua ja tyttö ei sanonut mitään. Ilme oli kuitenkin hätääntynyt. "Miksi äiti on tollaisissa vaatteissa, ihan kalpea ja sillä on silmälappu?". S tuli syliini ja painoi päänsä rintaani. Ei sanonut mitään, nosti välillä katseensa silmiini ja takaisin rintaani. Hämmentynyt lapsi.

Palaan takaisin päivää ennen uutta vuotta. Huoneessa on sama sydämellinen rouva kuin lähtiessä. Hän muistaa minut ja on iloinen nähdessään minut. Kerron hänelle uudestaan mikä minua vaivaa, ja hän on järkyttynyt. Lähtiessäni toisen kerran kotiin odottamaan leikkausta hän haluaa halata ja sanoo rukoilevansa puolestani. Itken. Mietin että haluaisin lähettää kaiken tämän jälkeen hänelle kortin ja kertoa että olen tervehtynyt. Tiedän hänen nimensä ja mihin hän oli menossa saamaan hoitoa. Löytäisikö kortti perille? Muistaisiko rouva minua enää?

Ensimmäiseen leikkaukseen mennessä itkin leikkauspöydällä. En kerennyt saada esilääkitystä ja jouduin pöydälle lennossa. Toisessa leikkauksessa sain esilääkityksen mutta odotteleminen oli silti hirveätä. Itkin taas leikkauspöydällä. Kirurgi tervehti minua ennen nukahtamistani ja lupasi että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Herääminen sujui molemmissa hyvin, ensimmäinen yö teholla oli silti hirveä. Jouduin kuuntelemaan toisia potilaita ja heidän heräämisiään vieressä näkemättä heitä. Mietin heräsinkö itse putki suussani hädissäni. En muista. Antavat kuulema unohtamislääkettä. Hoitajat teholla olivat kivoja.

Siirryn osastolle enkä pääse sängystä ylös ilman että hirvee jysäri iskee. Ärsyttää vanhempi hoitaja jonka mielestä pitäisi kuitenkin yrittää nousta pystyasentoon jotta pää tottuisi liikkeeseen. Ajattelen että "kokeile vittu ite". Syön istualteen nopeasti ja meen takaisin sängyn pohjalle.
Ekan kerran käyn kotona postilaatikolla viikon kuluttua. Se 50m kävely yhteensä tuntuu liialta. Makaan vaan sohvalla ja pidän kylmäpakkausta otsalla tai makaan sängyn pohjalla. Jotenkin täytyy yrittää nousta ylös kun lapset tulee kotiin hoidosta. En muista miten jaksoin.
Mies oppii tekemään pari ruokalajia. Huutelen ohjeita sohvalta ja yritän estää lapsia hyppimästä kipeän jalan päällä. Siinä on 5cm haava niiteillä kiinni. Varaosia saa yllättävistä paikoista.

Ystävät kiikuttavat minua labraan, kirjastoon, hoitoon kesken päivän omien lastensa kanssa tai ilman. En tiedä missä olisin ilman heitä <3

Maaliskuussa istun Syöpäsairaalan vastaanotolla isän kanssa ja kuulen että jatkohoito tulee olemaan ulkomailla. Luultavasti Sveitsissä tai Saksassa. Sveitsi se on. Huhtikuussa saan soiton että Sveitsistä eivät suostu hoitamaan vaan pitäisi leikata lisää. Ahdistun. Uusi leikkaus, miksi? En saa tietoa leikataanko vai ei. Husista tulee vain kirje että "sinulle on varattu aika toimenpiteeseen 4-6kk päästä". Mitä helvettiä? Uusi leikkaus on kuitenkin varattu 4-6vkon päähän kesän alkuun. No, tämä paska ei lopukaan vielä kesään mennessä. Ehkä syksyyn mennessä?
Toinen leikkaus meni paremmin ja jo seuraavana päivänä istun Töölön sairaalan kahvilassa syömässä jäätelöä. Pääsen kotiin jo 3 vai 4 päivän päästä. Olo on hyvä koko kesän. Odottelen kutsua Sveitsistä. Oireita tulee ja menee. Elokuun alussa lääkäri soittaa kesken työpäivän että viikon päästä pitäisi olla jo Sveitsissä kuvissa ja lääkärin vastaanotolla. Hoito alkaisi 3 viikon päästä. Ahdistun ja käyn itkemässä vessassa. Olen ollut töissä kaksi päivää. Ehdin olla töissä viisi päivää kun jään taas sairaslomalle. Nyt se matka alkaa.

Matka Sveitsiin on hirveä. Selviää että kasvain on kasvanut 2kk takaisin samankokoiseksi kuin alussa. Jenkkilääkäri on kuitenkin optimistinen ja kokenut. Hän vakuuttaa että saavat minut kuntoon. Illalla en meinaa pysyä pystyssä ja voin pahoin. Kotimatka on rankka. Aika kotona menee nopeasti ja lennot on ostettu. Iskä lähtee saattamaan minua määränpäähäni. "Aikamoista seikkailua" totean.
Ihmiset ovat hyvin kohteliaita ja ystävällisiä. Täällä tervehditään vieraita.

Ensimmäinen hoito menee hyvin. Ei tunnu juuri miltään. Pahinta on odottaa se 2 minuuttia kun sädettä valmistellaan ennen ensimmäistä kenttää. Iskä lähtee torstaina ja jään yksin. On aika yksinäistä eikä päänsärky ja väsymys hellitä.
Perjantaina käyn hakemassa silmälapun ja toivon että se auttaa päänsärkyyn.

Lauantai alkaa positiivisesti. Makoilen sängyssä ja käyn ottamassa lääkettä. Päänsärky kaikkoaa. Laittelen aamupalaa ja kuuntelen suomalaista nettiradiota. Ulkona on +20astetta. Ehkä tästä tulee vielä hyvä päivä.